Tamminiementien kahvilassa

Huhtikuun lopussa yhtenä sunnuntaina lähdimme mamin kanssa katsomaan, josko Tamminiementien vanhaan kahvilaan jo pääsisi puutarhan puolelle nauttimaan talon antimista. Nehän ovat kuuluisia sekä maustaan että koostaan.

Mami jätti minut sinne puutarhan puolelle odottelemaan, kun hän lähti ostamaan kakkua ja kahvia sisätiloista. Puutarhassa on tällaiset romanttiset valurautaiset kalusteet. Ne ovat aika painavia. Mutta ei mitään hätää, että tuoli olisi kaatunut, kun minä osaan jo odottaa rauhallisesti.

Mami lappasi raparperipiirakan lisukkeeksi reilusti kermavaahtoa. Kahvilanpitäjä sanoikin, että kaikki kermavaahto on syötävä. "Yhtään ei saa jäädä kermaa lautasen reunalle!"  "Ei varmasti jää", vastasi mami. Ei tainnut kahvilaemäntä arvata kuinka hyviin suihin ne kermat päätyivät.

Tässä näitä kuuluisia korvapuusteja. No ei niiden kokoa tästä kuvasta ymmärrä, kun ei mami tajunnut laittaa edes tulitikkuaskia mittakaavaksi.

Kun olin nuollut viimeisenkin kermapisaran lautaselta, niin jatkoimme Urho Kekkosen-museon ohi Seurasaareen.

Seurasaaren sillalla oli melkein tungosta.

Rannalla oli jo ihan sulaa, mieleni teki kahlaamaan.

Keskellä saarta mami pysähtyi pitemmäksi aikaa juttelemaan jonkun naisen kanssa. Aluksi jaksoin kuunnella kärsivällisesti.

Sitten päätin rueta kaivuu hommiin. Eihän sitä koskaan voi olla aivan varma mitä kaikkea maasta löytyy.

Vähän minä piehtaroinkin.

Ja sitten asetuin lepäämään, kun mamin juttu vain jatkui.

Päästiinhän me kuitenkin jatkamaan matkaa. Kävelimme saaren toiselle rannalle ja siellä menimme venelaiturille. Laiturlta katselimme merelle.

Sohjoistahan siellä vielä oli.

Tämä on varmaankin Seurasaaren Juhlakenttä.

Suomen luonnossa on kaunista.

Kotiin lähdimme HSL:n hybridibussilla.