Elämäni ensimmäinen metsäretki

Perjantaina tulimme mamin kanssa Ouluun joulun viettoon - autolla - Eero-kaveri haki meidät Helsingistä. Olen kuulemma vielä pikkuisen liian pieni matkustamaan junalla noin pitkää matkaa.

Viikonloppu meni aivan vain lepäillessä. Kävimme toki mamin kanssa kävelyllä. Mami vei minut katsomaan Hintan kirkkoa, tosin vain ulkoapäin.

Täällä Oulussa on maa valkeana. Lumi tekee minut hirveän iloiseksi. Mamikin pitää lumesta, mutta tuntuu kuitenkin pelkäävän liukastumista jos minä alan aivan hirveästi hyppimään.

Pitää yrittää kulkea varovaisesti tuolla kävelyteillä. Se on vähän pitkästyttänyt minua.

Tänään koin jotain aivan ihanaa. Lähdimme Eero-Kaverin ja mamin kanssa autolla aivan uuteen suuntaan. Katselin hyvin tarkkaavaisena ikkunasta. Mutta en olisi ikinä osannut arvata minne pääsisin. Metsään!

Menimme käymään Mestäharjun tilalle. Kun pääsimme perille ja auto pysäytetiin, niin minulle ei laitettukaan hihnaa. Sain juosta aivan vapaasti, kuin koirapuistossa. Mutta tässä puistossa ei ollutkaan aitoja, ei tosin muita koiriakaan. Lähdimme kaikki kävelemään pitkin metsäautotietä. Joku oli ajanut siitä sellaisella traktorilla, jossa on ollut telat. Jäljet olivat melko mykyräiset, mutta sehän ei minua hidastanut. Lähdin juoksentelemaan metsään, pitkin ja poikin. Piti kuitenkin pitää huoli, että näköetäisyys mamiin säilyi, en halunnut , että mami eksyisi tällaisessa suuressa metsässä.

Siellä me kävelimme, tai minä siis juoksin ja loikin, sellaisen pienen lenkin. Näimme metsässä traktorinkin ja metstyömiehen. Aivan kiva metsätyömies, kehui minua komeaksi koiraksi. Eero-Kaveri jututti metsätyömiestä jonkun aikaa ja palasimme autolle.

Paluumatkalla päätin ottaa nokoset, eihän minun enää tarvinnut tarkkailla tietä, kun arvasin että olemme kotimatkalla.

Tässä ihailen metsämaisemia. Toivottavasti ensi viikolla tehdään uusi metsäretki.

Ihan ensimmäinen ensilumi

Toissayönä satoi lunta. Menimme mamin kanssa heti ulos. Mami epäili, että lumi saataisi sulaa aamuun mennessä. Ei sulanut, mutta tuuli oli puhaltanut kevyen pakkaslumen pois pihalta.

Tänään päivälllä alkoi melkoinen pyräkkä. Ja nyt lunta vaikka kuinka paljon.

Minä pidän lumesta. Olen aivan lumihullukoira! Toivottavasti tuuli ei taas puhalla pihaa aivan lumettomaksi.

Olen jo aika iso

Katsoppas miten kiipeilen sohvalla. Tulla ikkunalaudalla on se mamin käyttämä Novelle pullo. Jostain syystä mami halusi täyttää sen violetilla vesivärillä.

Puuvallilan koirapuistossa

Minä ja tietysti mamikin haluamme muistuttaa koirien emäntiä ja isäniä noista koira-aitauksen säännöistä. Tänään kun olimme Puuvallilassa koirapuistossa isojen puolella, niin yksi poikakoira hyökkyytti minua aikalailla. Ei se ollut minun syytäni, eikä mamin! Sen poikakoiran isäntä nimittääin heitteli palloa koiralleen. Kun minä nuorena ja innostuneena halusin mukaan leikkiin, niin tämä poikakoirapa kävi hampaillaan kiinni kaulaani. Säikähdin hirveästi! Ulvoin!

Me lähdimme mamin kanssa pienten puolelle. Siellä oli todella kivaa ja mukavia kavereita. Aluksi minua pelotti, kuitenkin unohdin melkein heti, että minua oli kohdeltu kaltoin. Eniten juoksin ja telmin Lennartin kanssa. Lennart on nelivuotias poika Virosta, mutta eipä hän taida sieltä paljoakaan muistaa, kun on tullut Suomeen jo kuuden viikon ikäisenä.

Lennartin isäntäkin paijasi minua lohdutukseksi kun olin joutunut kokemaan niin kovaa kohtelua

Tässä me leikimme Lennartin kanssa Puuvallilan koirapuistossa. Vauhti oli todella kova. Välillä Lennart innostui vähän liikaa. Onneksi Lennartin isäntä tuli vähän "toppuutelemaan" nuorta miestä.

Oli kiva ulkoilla kun aurinko paistoi! Mami on alkanutkin jo vähän ärtymään ainaisesta sateesta.

Omppulassa

Viikko sitten pääsimme poimimaan omenoita. Kävimme Pirkkolassa retkellä. Mamin ystävä Annikki, jota tosin pidän omana ystävänänikin, asuu siellä. Heidän puutarhaansa oli tullut ennätyssato.

Menimme sinne ystäviemme Elinan ja Ciànon kanssa. Elinan autolla. Minä niin ihailen ihmisiä, jotka osaavat ajaa autoa.

Siellä minä sain sitten juosta pihalla aivan hirveästi. Ensin mami tosin ei antanut minun olla vapaana, vaan yritti sitoa hihnani puutarhakeinuun. No eihän se onnistunut! Vedinpä keinun nurin. Ei se paljoakaan painanut, vaikka en milään "bullterrieri" olekaan.

Ensin ihmiset poimivat omenoita, maasta parhaat ja puista lisää. Omenoita oli kuulemma kolmea eri lajiketta. Vihreät vietiin kotona parvekkeelle, kun ne kypsyvät hitaammin. Niitä syödään sitten alkutalvesta. Punaiset syödään heti. Maistoin muutamia jo maahan tippuneita. Hyviä olivat! Kotona mami on antanut niitä minulle lisää, eikä niitä edes tarvitse kuoria, ne kun ovat taatusti luomuomenoita.

Minä tutkin vähän muutakin kasvillisuutta pihalla ja kaivoin kuoppaakin.

Sitten juotiin puutarhassa kahvit.

Tämä oli oikein mukava lauantaipäivä. Illalla olin aivan naatti, kun olin saanut niin paljon liikuntaa ja raitista ilmaa.

Piha näytti tältä, kun omenoita oli tippunut maahan. Ei niitä paljon voinut väistellä kävellessä!

Mutka matkassa

Tässä kuvassa poseeraan Mutkan kanssa!

Viime lauantaina kävimme Kivinokassa. Siellä oli Kivinokkalaisten kesäpäivät, juhlllaisuuksia ja puhujia, mm. Lauri Tarasti.

Kivinokassa on myös joka kesäinen ympäristötaidenäyttely. Nyt olen sitten käynyt ensimäisessä näyttelyssäni. Ympäristötaide on kivaa, koska se on luonnossa.

Kiinostavinta siellä Kivinokassa oli Mutka. Suurin koira mitä olen eläissäni nähnyt. Mamikin ihmetteli Mutkan kokoa, vaikka mami on tottunut aika isoihin koiriin. Mutka on jo kolme vuotta, niin ettei se kauheasti hallunut enään telmiä. Yritin minä kuitenkin saada Mutka-Poikaa leikkiin mukaan!

Voi HELSINKI sentään!

Viimeviikolla tulimme mamin kanssa Helsinkiin. Pääsimme enon auton kyydissä. Pitkä matkahan se oli, mutta nukuin välillä, ja sitten katselin maisemia.

Tiesinhän minä jo Iisvedellä muuttavani pääkaupunkiin, mutta en ollut aivan varma mitä se tarkoittaa. Nyt asun kerrostalossa, ja mami haluaa viedä minut hissillä, ettei vain tassu luistaisi liukkaissa portaissa. Meillä on parveke! Olohuoneessa on pehmeä rahi, jolta näkee kolmosen "vanhalle päättärille". Otin sen heti omakseni, ja aloin seurata liikennettä. Vilkasta on Helsingissä!

Olen käynyt kaupungillakin jo ainakin kolme kertaa. Kivaa on ollut. Ihmiset ovat ystävällisiä ja jututtavat minua. Ilmeisesti olen suloinen pentu! Ja kauniin värinen. En olisi arvannutkaan että maailassa on näin paljon ihmisiä. yritän kuitenkin moikata jokaista vastaan tulijaa, mami tosin yrittää estellä minua.

Kaupungille mennää nraitiovaunulla ja siellä voidaan käydä kahvilassakin. Olen jo saanut maistaa pikkuisen fetapasteijaa Forumin Kukkotorin terassilla.

Toisspäivänä menomatkalla kokeilimme korkealattiaiseen raitiovaunuun nousemista. Hyvinhän se meni!





Kävimmea asioimassa Hakaniemessä. Mami kävi jossain ihmisten asioilla, mutta sitten menimme lemmikkieläintarvikeliikkeeseen, josta mami osti minulle sellaisen renkaann mallisen puruluun. Puruluita kuluu niin paljon, kun minulla on vielä nämä maitohampaat. Mami tosin odottelee hartaasti minulle rautahampaita. Kai ne sitten olisivat paremmat.

Eläintarvikeliikkeessä tapasin mukavan pojan, Masin. Masi on minua puoli kuukautta nuorempi.

Kuvan alalaidassa me painitaan Masi-Mastifin kanssa. Kiva tavata välillä ikätovereita, jotka ovat samaa kokoluokkaa.

Ihmeellistä miten paljon täällä Helsingissä on koiria, ja monen näköisiä.

Tässä minä pieni ropellikorvakoira istun ja matkustan raitiovaunulla numero 9 Hakaniemestä Alppilaan.

Ehkä minä en saisi olla penkillä, mutta se on mukavampaa kuin lattialla.

Koirapuistossa

Viime lauantaina iltapäivällä olin käymässä koirapuistossa Tuirassa. Ensin menimme isojen puolelle, mutta kun pienten puolelle tuli minua kuukauden vanhempi terrierpoika, niin päätimme siirtyä sinne.
Ensin minua vähän jännitti, mutta sitten huomasin Alfin aivan mukavaksi poikakoiraksi. Hän nyt on vähän pieni, mutta terrirrit ovat sisukkaita, että kai se koon puuteetn korva. Annoin ihan tahallani päästää Alfin yläpuolelle painittaessa, pojat kun ovat vähän turhamaisia.

Kävi siellä yksi Hugokin naisensa kanssa. Olivat pieniä villakoiria, Hugo tummanharmaa ja nainen valkoinen. Olin muka pelkäävinäni Hugoa, ettei se nainen pääsisi sanomaan mitään.

Mittakaava asiaa

Mami oli hukannut mittakaavapullonsa. Mutta nyt se löytyi!

Tässä minä olen pullon kanssa 15. elokuuta 2008. Onnistuin tosin kaatamaan pullon.

Valkeisjärvellä

Tänään pääsin käymään Valkeisjärvellä. Se on sellainen paikka, missä on kesämökki. Silloin kun mami oli lapsi, niin he olivat siellä kesäisin, etupäässä pappansa - äidinisän - kanssa. Silloin siellä saatettiin olla yötäkin, nykyisin pistäydytään vain päiväsaikaan.

Mami kertoi, että ennen papan rannassa oli pitkä ja komea laituri - möljä niin kuin pappa sanoi - jonka kaide ol maalattu punaiseksi. Punainen kaide näkyi hienosti vastarannalle asti.

Nyt siellä ei enää ole omaa laituria, joten mami päätti, että me kokeilemme naapurin laituria. Sitten mami käveli laituria pitkin, ja minä perässä. Minäpä päätin ohittaa mamin. Mutta en arvannut laituria ihan niin kapeaksi, ja putosin järveen. Yritin kiivetä takaisn laiturille, järvivesi ei ole mielestäni miellyttävää. Laituri oli kuitenkin liian korkea. Silti yritin kavuta takaisin laiturille. Mamin mielestä minun olisi pitänyt luovuttaa ja kahlata rantaan. En suostunut. Mami joutui käärimään housun lahkeensa ja tulemaan järveen, pyyläämään minua. Pääsin laiturille! Mami itse kahlasi rantaan; olisi muka voinut kaatua laiturille kiivetessän. Nyt meiltä on mamin kanssa ainakin osittain talviturkki heitetty ihan luonnon vedessä.

Onneksi minä en kuitenkaan pudonnut enon veneestä!

Eihän se olisi ollut mahdollistakaan :-).

Niin enon vene on ollut tuossa rannalla ylösalaisin käännettynä jo varsin pitkän aikaa. Niin ainakin luulen, kun lasikuitu on saanut päälleen pehmoisen sammalpinnan.

Kolmas pentukerho ja nelosrokotus

Olimme mamin kanssa taas pentukerhossa. Kolmas kerta onkin viimeinen pentukerho, ja silloin annetaan myös nelosrokotus. Jotkut pennut saivat myös rabieksen, mutta mami ei haluunnut ottaa sitä minulle vielä. Haemme sen sitten myöhemmin Helsingissä.

Ensimmäisellä keralla en oikein uskaltanut tulla penkin alta ollenkaan leikkimään. Toisella kerralla jo vähän tutustuin muihin, mutta pysyttelin kuitenkn seinän vierustoilla tai penkkien lähettyvillä, jotta pääsisi pian turvaan. Olin minä vieläkin penkin alla, mutta uskallinpas käydä ihan keskilattiallakin.

Tällä kertaa siellä oli uusina kavareina Belgian- ja Austraalianpaimenkoirapojat. Se belgialainen oli komea, aussi puolestaa melkoisen pörröinen, vähän selaista "jätkätyyppiä". Mutta molemmille annoin kyytiä, kun pyrkivät tutkimaan hännän alusta. En minä ole sellainen tyttö...

Tämän pienen mustan labbistytön kanssa meillä oli niin hirveän hauskaa, että nauroime melkein ääneen. Labbistyttö oli suurista koirista pienin ja minä suurin, mutta äänen voimakkuus ei korreloinut fyysiseen kokoon.

Henkselit

Yhtenä aamuna mami mittasi minun rinnanympärykseni ja lähti hirveällä vauhdilla polkupyörällä jonnekin. Minä vain katselin ikunasta, että nyt se menee. Jonkin aikaa mami viipyi; kaupungilla sanoi olleensa.

Sitten mami sanoi, että, "nyt se loppui sinullakin Lara helppotajuinen ilman henkseleitä". Siitä en ymmärtänyt mitään, mutta kohta mami otti kassista mustat turkisvuoriset henkselit, tai mitkä lie valjaat, ja puki ne ylleni. "Näissä on 20 cm kasvauvaraa", sanoi mami.

Seuraavaksi mami otti minusta valokuvan. Tässä näette henkselini!

Ensimmäistä kertaa pentukerhossa

Olimme mamin kanssa keskiviikko iltana pentukerhossa. Sinne saavat mennä kaikki ne pennut, jotka saavat ensimmäiset rokotukset eläinlääkäri asema Akuutissa. Kaksi viikkoa ensimmäisen rokotuksen jälkeen saa mennä ensimmmäisen keran. Se on keskiviikkona kello 19 ja kestää tunnin kerralaan. Jokainen saa käydä kolma kertaa, ja kolmannella kerralla saavahvistuksen ensimmäiseen rokotukseen. Kerhossa on eläuinlääkäri joka luennoi emännille ja isännile. Me pennut saamme leikkiä keskenämme. Sosiaalistua!

Menimme mamin kanssa hyvissä ajoin, puoli tuntia ennen kerhon alkua. Mami istui penkille odottamaan, mutta minä katsoin parhaaksi asetua penkin alle ja tarkkailla sieltä muita kerholaisia.

Sitten mami sanoi minulle, että punnitaanaps sinut nyt, kun täällä on hyvä vaaka. Mami nosti taas minut vaa'alle, 23,9 kiloa.

Sen jälkeen meidät jaetiin isojen ja pienten ryhmään. Me valitsinmme mamin kanssa isojen puolen. Minä taisinkin olla kaikkein suurin. Yksi viikkoa nuorempi Leonbergin koira, Hiiri nimeltään, oli myös aika kookas, mutta olin minä korkeampi.

Kaikilta pennuilta otettiin hihnat, pannat, valjaat ja muut sellaiset pois, ja me olisimme päässeet riehumaan vapaasti. Eläimlääkäri aloitti esitelmöimisen koiran luonteesta ja jostain muusta sellaisesta sopeutumisesta. Muut pennut aloittivatkin hirveän juoksemisen edestakaisin. Ne taisivatkin olla tuttuja keskenään ja minä ainoa ensikertalainen. Pidin varmimpana pysyä edeleenkin penkin alla ja tarkkailla. Olisi minua haluttanut mennä mukaan, mutta en vielä uskaltanut Seurasin vain penkin alta edestakaisin juoksua. Mami nauroikin minulle, että olin kuin tennisottelun seuraaja, jonka pää kääntyy koko ajan.

Mutta, kun sinne penkin alle tunkeutui muitakin pentuja, niin katsoin parhaimmaksi poistua takavasemmalle.

Uskaltaisinkohn minä ensikerralla mennä mukaan leikkiin!?

Eläinlääkärissä

Kävimme emäntäni kanssa eläinlääkärissä kaksi viikkoa sitten. Minä sain ensimmäiset rokotukseni. Vähän jänskätti sinne meno, kun kadulla tehtiin tietyötä ja siinä oli hirveän äänekkäitä työkoneita, mitä lie jyriä. Sitten onneksi pääsimme sisälle sinne lääkäriasemalle. Vastassa oli kaksi suurta ja pörröistä koiraa, mustia molemmat. Emäntäni sanoi niiden koirien mamille, että kylläpäs se nyt näyttävät suurilta, mutta eivät enää puolen vuoden päästä. Mustien koirien mami katsoi minua ja totesi koiran koon olevan suhteellinen, mutta minun tassuistani voisi kuvitella jotain todella suurta . Siinä ne sitten jaarittelivat koirien säkäkorkeuksista, painoista, turkeista, koirapuistoista ja kaikkea muuta samanlaista. Ihmisillä taitaa olla sellaisia tapoja.

Vähän ajan luuttua eläinlääkärinodotushuoneeseen tuli kolme vuotta vanha tanskandoggipoikakin. Keltainen - aika hurmaava. Sen pojan mami halusi punnita pokansa. Mutta poikahan ei mennyt vaa'alle. Minun mamini meni auttamaan pojan emäntää. Ensin mami kysyi pojan nimeä. Kuului olevan Uuno. Uunon emäntä sanoi, että Uunon pitäisi painaa 68 kiloa. Lopulta Uuno saatiin punnittua ja painoa oli 67 kiloa. Se riitti tällä kertaa. Mutta mamipas keksi laittaa minutkin vaa'alle enne kuin osasin arvatakaan. 19,4 totesi mami.

Rokotuksia en ehtinyt huomatakkaan, kun se lääkäritäti antoi nameja papanoita purtavaksi. Kun lähdimme ulos, niin siellä olikin vastassa niin vihainen porokoira, että lääkäri suositteli meille takahuoneen kautta poistumista. Sieltä kiersimme, ja pääsimme haaveritta kadulle. Kadulla ne katujyrät kolisivat, paukkuivat ja murisivat taas aivan hirveästi. Mutta minä en niitä enää pelännyt. Onhan minulla nyt rokotukset kaikenlaisia bakteereita vastaan.

Lääkäri sanoi, että kun rokotuksesta on kulunut kaksi viikkoa, niin saa tulla eläinlääkäriaseman pentukerhoon Mami lupasi ilmoittaa minut siihen kerhoon. Ensi viikolla sitten pääsen pentukerhoon. Tosin en ole aivan varma mitä se tarkoittaa!

Keltainen jellona

Löysin huoneestani monta pehmolelutyynyä. Ihastuin heti keltaiseen leijonanmalliseen tyynyyn. Keltainen taitaa olla lempivärini. Tällä jellonatyynyllä on kiva ottaa päivätorkut!

Juhannuksen vietosta

Olipa tässä Juhannuskin. Keskikesän juhla. Suomalaisilla on tapana juhlia Juhannusta, jotkut juhlivat sitä rajustikin. Tämä minun herasväkeni ei juuri juhannusta juhlinut. Mitä nyt veivät lipun salkoon tuonne pihale, jäätävään tihkusateeseen. Mutta yksi perinne niillä kuitenkin vaikuttaa olevan: juhannus-l. makian juuston keittäminen. Punaiseksi heraksihan tuota keskeisemällä Pohjanmaalla kutsuvat.

Siihen tarvitaan suuri astiallinen lehmän maitoa. Lehmän maidon saamiseksi täytyy tuntea joku maanviljelijä, jolla on lehmiä. Kaupan maidosta ei tule niin hyvää makiaa juustoa. Sitten sitä seisotaaan hellan vieressä keittämässä ja hämmentämässä tunti kausia. Siinä ne vuorotellen hämmensivät.

Kun juusto oli valmistuntu niin heraa maisteltiin. Antoivat minullekin kuppiini. Ja sehän oli hyvää! Parasta mitä olen tähän mennessä maistanut, voittaa kirkkaasti asidofiliukset, geofilukset, kevyt viilit ja mitä niitä kaikkea onkaan.

kyllä minä näistä Juhannusperinteistä pidän, vaikka säässä ei ollut kehumista tänä vuonna.

Omassa kotona, vai olisiko se kodissa

Hyvin nukutti ensimmäisenäkin yönä. Mamikin ihmetteli, kun ei minulla ollut minkäänlaista koti-ikävää kasvattajalle. Mutta täällä omassa huoneessa oli jo valmiiksi niin tuttu tanskandogin tuoksu - keltainen poikakoira muuten - että en muistanut ollenkaan kaivata tuttuja hajuja.

Täällä kodissa, jossa me ny kesän asumme on suuri piha. Ja pihalla kasvaa kaikenlaisia ihania kasveja, ihan luononvaraisesti. Täältä löytyy sammalta ja vuoheputkea, omenapuu ja kirsikkapuita. Syreeni kukkii kauniisti, onneksi en ole allerginen. Tontin reunalla kasvaa kolme suurta kuusta, ja niidem juurilla on mahdottoman hyvä kuopimispaikka. Kaivan siinä aina kun pääsen sille puolelle pihaa. Uskaltaisimpa veikata, että siitä on kaivettu aikaisemminkin. Oikein muavaa irtomultaa.

Aluksi sain olla pihalla vapaana, mutta kun keksin mennä aidan alitsen tutkimaan naapurustoa, ei minun enää annettukaan juoksennella vapaana. Naapurissa kuuluu olvevan Voitto-koira, joka ei hyväksy vieraita. En ole vielä Voittoa tavannut. Kuluu olevan borderterrieri ja melko ärhäkkä. Ehkäpä Voittoa kannattaa vältellä.

Eero-Kaveri ajoi ruohikkoa sellaisella laitteella, josta lähti ääntäja jossa oli musta letku - sähköjohto. Kylläpäs minä innostuin siitä. Mutta silloin mami sanoi: "Lara ei saa koskea siihen hiustenkuivaajan!". En ollenkaan ymmärtänyt mitä tekemistä hiuksilla oli asian kansssa. Pian mami korjasikin virheensä ja sanoi laitetta ruohonleikkuriksi. No se kuullostaa paremmalta. Siitä mustast johdosta haluaisin kuitenkin vetää. Kun täällä muutenkin kaikkia johtoja piilotellaan. Mamikin on kiertänyt koko työpöytänsä joillakin maalauspohjilla ja kansiolla, työ pöydän takana kun olisi kuitenkin kaksi johtoa. Minä niin kaipaan johtotehtäviä.

Leikkikavereiksi noista kanssaeläjistäni ei ole! Kun ihan vain leikilläni otan nenän, ranteen tai nillkan suuhun vähän puraistakseni, niin heti kiljuvat ja yrittävät työntää suuhuni nahkaista puruluuta. Herkkä hipiäistä porukkaa. Onneksi olen saanut kumiporkkanan, joka vinkuu. Pitäähän leikkiessä ääntä lähteä ainakinleikkikaluista.

Matka uuteen kotiin

Lauantaina 14 päivä kuluvaa kuuta tuli emäntäni jo toisen kerran käymään kasvattajallani Iisvedellä. Tietysti ilahduin kun tapasin hänet toistamiseen. Minähän ilahdun aina kun tapaan ihmisiä. Mutta sitten mieleeni tuli ajatus: kaikki sisarukset ovat kadonneet! Nyt taitaa olla minun vuoroni. Tarkastelin tulevaa emäntääni hetken verran - saattaahan tuo olla kehityskelpoinen, ajattelin.

Emäntäni otti minut sylinsä ja päätin nuolaista häntä. Aivan vain osittaakseni, että suostun tutustumaan. Seuraavasi puraisin pienillä naskalihampaillani. Emäntäni nauroi, sitten kiljui ja sanoi, ettei saa purra mamia. Siitä tiesin, että tässä on oma ihmiseni, palvelijani ja seuraneitini. Itse hän kuvittelee olevansa muka joku koiran emäntä, mutta kyllä minä tiedän, kuka tässä huushollissa pitää valtaa.

Sisälle tuli aivan uusi ihminen - Eero-Kaveri - taitaa olla jotain biologista sukua emännälleni. Kasvattajani keitti kahvia! Siinä he sitten istuivat kahvipöydässä ja söivät mantelikakkua. Puhelivat niitä näitä, varmaan juoruilivat. Kuulin, että menisimme Ouluun.

Loputa pääsimme lähtemään kohti Oulua. Minut laitetiin autoon taakse, tavaratilaan. Mutta minähän en ole mikään tavara! Etupenkiin on päästävä, maksoi mitä maksoi. Määrätietoisesti tungin itseni etupenkien välistä emäntäni syliin, ja siinä istuinkin koko loppumatkan reilut 300 kilometriä. Eero-Kaveri ajoi autoa ja minä ajattelin nuolla emäntäni silmälasit aivan uuteen uskoon, jotta hän ymärtäisi leimautua minuun.

Matkalla pysähdyimme kaksi kertaa. Ensimäinen pysäkki oli "Matin ja Liisan pysäkki" Lapilahdella. Normaalioloisa se olisi rauhallnen ja viihtyisä levähdyspaikka, mutta nyt siellä olikin jotkut ihmeen sprinteri- tai printtikisat. Se liittyy autoiluun ja maksaa osllstujalle 35 euroa. No enhän minä sellaisiin osallistu - suostuin kuitenkin juomaan vähän vettä minulle tarkoitetusta pullosta. Eero-Kaveri ja emäntäni päättivät pysähtyä seuraavan kerran Vieremällä Ahokylän matkabaarissa. Siellä kun on niin hyvät munkit. Minäpä en sanonut siihen mitään. Vieremällä he sitten rupesivat tuskailemaan ja hätäilemään, kun ei Ahokylää alkanut kuulua. Epäilivät jopa, että koko kylä baareineen olisi siiretty Kiinaan. Tietäähän se nyt susikoirakin, että Ahokylä on Pyhännällä! Ahokylässä sitten pysähdyttiin munkkikahveille.

Munkeista minulla ei ole mitään sanottavaa, mutta sekä omaksi että emäntäni säikähdykseksi kaulastani löytyi turkin seasta kaksi punkkia. Punkkien poistaminen on ikävää, kesäpuuhista ikävintä, kertoi emomme meille pennuille, kun me kakki olimme vielä yhdessä Iisvedellä. Miteen ihmeessä ne paksupyllyiset ötökät olivat päässeet kaulalleni. Onneksi niitä ei alettu poistamaan automatkan aikana. Rauha autossa säilyi!

Otin nokoset, ja tuotapikaa olimmekin Oulussa. Tulimme suoraan tänne Parkkisenkankaalle, jossa vietän kesät emäntäni kanssa. Heti autosta ulos päästyäni kuulin aivan kamalan haukkumisen. Ajattelin mennä takaisin autoon, mutta emäntäni sanoi sen olenvan vain naapurin Vilperi, joka olisi valmiina sotaan jos sitä ei pidettäisi kytkettynä pihallaan.

Tulimme sisälle ja nenäni avulla löysin heti mieluisan makuuhuoneen.

Olen Lara Croft

Virallinen kennelnimeni on Kozmic Blue´s Lara Croft. Kotioloissa minua kutsutaan vain Laraksi. Saattaahan olla, että saan ajan myötä useitakin lempinimiä, mutta vielä en ole saanut yhtään.

Olen syntynyt 7.4.2008 Iisvedellä. Iisvesi on osa Suonenjoen kaupunkia, siis Pohjois-Savoa. Kuulemani mukaan Iisvesi on kauan ennen syntymääni ollut sahateollisuuskeskus. Sinne uitetiin puutavara l. tukit, siellä niistä sitten tehtiin lautoja ja laudat kuljetetiin eteenpäin junalla. Siis en ole syntynyt missään syrjäkylässä, vaan oikein teollisuuskeskuksessa. Isompana minusta tulee varmasti hyvä city-koira.

Niin, jos jokuu ei vielä oivaltanut, niin minä olen tanskandoggi. Väriltäni olen sininen ja Kozmic Bluesin kasvatti (http://www.kozmicblueskennel.com/). Minula on neljä sisarusta; kaksi siskoa ja kaksi veljeä. Emoni, siis biologinen äitini, on nimeltään Kozmic Blue's Funky Girl ja isäni on Saksassa. Hänen hienoa nimensä olikin aivan liian vaikea minulle. Joka tapauksessa, vanhemani eivät ole koskaan tavanneet ihan oikeasti. Nykytekniikka kun mahdollistaa niin monenlaisia kaukorakkaussuhteita.

Itse olen toistaiseksi osallistunut vain johtotehtäviin. Sähköjohdot ovat parhaita, kasvatajani kotona onnistuin katkaisemaan tietokoneen kaiuttimien johdon. Nykysellä emännälläni - siis mamilani - on käytössän läppäri ja langaton verkkoyhteys, se huolestuttaa minua.